Kiitos Kalle!

Eilen päättyi yksi elämäni pisimmistä suhteista, nimittäin valmennussuhteeni kahvakuulavalmentajaani Kalle Pyykköseen. Tämä oli jo hyvissä ajoin tiedossa ja luulin, että olisin käsitellyt asian. Silti tunteet, jotka ovat tulleet pintaan viimeisen vuorokauden aikana, ovat yllättäneet. Tuntuu siltä, kuin jotain ainutlaatuista olisi päättynyt ja olisin tullut vähintäänkin jätetyksi, heh.

Toivoin hartaasti että olisin onnistunut jättämään sellaiset hyvästit, että Kalle olisi voinut muistella lämmöillä valmennussuhdettamme vielä pitkään -huikeat kisaennätykset ja sitä rataa. Sen sijaan tein huonon suorituksen MM-kisoissa ja vielä huonomman suorituksen eilisessä Suomen Cupin finaalissa. Ehkä asetin liikaa painolastia meidän viimeisille yhteisille kuukausille, vaikka tiedän että vuosien aikana tehty työ on tuottanut tulosta.

SM-kisat 2016

Mikä on ollut hienointa yhteisessä taipaleessamme? Kalle…

  • ei ole koskaan sanonut ”Ei” unelmilleni. Jos olen halunnut tavoitella jotain, hän on aina lähestynyt asiaa sen kautta että katsotaan mitä voidaan tehdä. Useimmiten on voitu tehdä riittävästi ja ne unelmat on saavutettu
  • ei ole rajoittanut liikaa autonomiaani tai haluani treenata monipuolisesti. Sen sijaan hän on ymmärtänyt antaa tilaa hengittää ja toteuttaa itseäni. Tämä liikkumavara on saanut minut sitoutumaan myös paremmin meidän yhdessä sopimiimme tavoitteisiin.
  • ei ole koskaan lyönyt lyttyyn tekniikkaani, kuten moni muu ympärillä on. Sen sijaan hän on saanut minut uskomaan että tapani nostaa on juuri minulle oikea ja toimii riittävän hyvin. Uskon että jotkin tuloksetkin puhuvat tämän puolesta.
  • on ymmärtänyt sen että olen introvertti ja jossain määrin tunnepitoinen ihminen (”jossain määrin” ilmaukselle sopii nauraa J ) eikä sen takia ole pyrkinyt liikaa kommentoimaan suuntaan tai toiseen. Pieni tökkäys silloin tällöin oikeaan suuntaan on riittänyt.
  • ei ole sanonut ”mahdotonta” silloinkaan kun olen päättänyt kisata, opiskella, vaihtaa työpaikkaa, valmentaa… ja kaikkia samanaikaisesti. Hän on uskonut siihen että resurssini riittävät ja ovathan ne riittäneet – eivät aina ennätyksiin asti mutta kuitenkin.
  • on tehnyt työtä pelkästä hyväntahtoisuudesta ja rakkaudesta lajiin. Sen sijaan hän on kehottanut minua käyttämään rahani johonkin viisaampaa, kuten fysioterapiaan. Miten tällaisesta vuosien yhteistyöstä voi edes kiittää?

Tämä viimeinen yhteinen kisavuotemme ei ole ollut se kaikkein onnistunein. Tämä voi johtua lukuisista muutoksista elämässä, mutta itse pistän sen parittoman vuoden piikkiin. Olenhan aina menestynyt paremmin parillisina vuosina 😉 Yhdessä olemme muun muassa saavuttaneet:

  • kaksi Master of Sport rankia (oalc @ 24 kg ja tempaus 24 kg)
  • melko monta Suomen ennätystä, joista seitsemän tällä hetkellä voimassa -58 kg painoluokassa
  • 2 EM hopeaa (mestaruussarjan tempauksessa) , 2 MM hopeaa (1 mestaruus ja yksi amatöörisarjan tempauksessa)

Yhtään ei tullut kyyneleitä tätä kirjoittaessa, eipä. Kalle, arvostan sitä kaikkea mitä olet tehnyt minun ja koko lajin eteen.

Rakkaudella,

Minna

Välitilinpäätös MM-kisoista

Viime viikolla kisattiin kahvakuulaurheilun MM-kisojen merkeissä Etelä-Koreassa. Omat odotukset ennen kisoja olivat korkealla, sillä kroppani toimi viimeisissä treeneissä paremmin kuin koskaan ja tiesin olevani ennätyskunnossa. Silti epäonnistuin täydellisesti. Miksi?

Moni voisi sanoa että ihmisen heikoin lihas, eli pää, petti. Itse en kuitenkaan tällä kertaa usko tähän, sillä koin olevani henkisesti vahva ja olin kisapäivänä positiivisella mielellä ja täynnä uskoa itseeni. Oliko vika sittenkin siinä, että odotin liikoja ja halusin osoittaa menestykselläni kiitoksen myös heille, ketkä ovat minua tukeneet? Koinko paineita siitä että tuotan pettymyksen ja ihmiset ympärilläni kokevat, että heidän antamansa aika ja energia ovat menneet hukkaan?

Rehellisesti sanottuna en osaa sanoa. Toki kisamatkoissa on aina mutkia; on aikaeroa, kisaväline eroaa harjoitteluvälineestä ja alla on pienet paineet painoluokkaan pääsemisestä. Mitä sitten? Näin se on muillakin ja lähtötilanne on sama kaikille.

Tunne oman epäonnistuneen suorituksen jälkeen oli lievästi sanottuna pettynyt. Meni muutamia minuutteja, jos sitäkään, ja koko nainen taisi romahtaa. Jälkikäteen ajateltuna olen kiitollinen siitä, miten ihmiset ympärillä suhtautuivat asiaan ja antoivat tilaa tunteiden purkaukselle. Tilanteen ollessa päällä tuntuu nimittäin helposti siltä, että kukaan ei voi ymmärtää täysin, miltä se valtava pettymys itsestä tuntuu. Siinä eivät järkisyyt tai vakuuttelu siitä, että tehty työ ei ole mennyt hukkaan, auta.

Lopulta väistämättäkin juolahtaa mieleen, että olenko asettanut itselleni liikaa paineita menestymisestä? Tietyllä tapaa tiedän, tai ainakin oletan, että ihmiset ympärillä odottavat menestystä. Näin ei ole aina ollut ja altavastaajana olen monesti yltänyt valtavan paljon parempiin suorituksiin. Onko oman kehon heikkouksien kehittäminen ja kropan avaaminen ennen kisoja liioiteltua? Onko tapauksessani kisoja edeltävästä pienestä kevennyksestä lopulta mitään todellista hyötyä? Toiminko paremmin kankeana ja silloin, kun en koe olevani parhaassa iskussa?

Näitä asioita voisi pohtia loputtomiin. Tärkeintä on se, että käsittelee epäonnistumiset ja tekee tilinpäätöksen itselle. Sen jälkeen voi jatkaa matkaa. Tunteita ei pidä sulkea pois, mutta niissä ei myöskään pidä velloa viikkotolkulla.

Lopulta ainoa vinkki minkä voin antaa, on se, että anna itsellesi mahdollisuus menestyä, ymmärrä että ansaitset sen. Sanoivat muut mitä tahansa. Ole rehellinen ennen kaikkea itsellesi, mutta myös valmentajallesi. Kilpaurheilu, saati elämä, ei ole helppoa. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin kaikella on väistämättäkin tarkoituksensa. Mikä se tarkoitus on, ei välttämättä selviä tänään tai edes vuoden päästä, mutta siihen on syytä kuitenkin uskoa.

P.S. En ole vielä löytänyt parempaa terapiaa kuin ulkoilman. Muutama päivä raittiissa ilmassa kisojen jälkeen teki hyvää sekä mielellä että kropalle. Jatketaan siis jo alkuun päässyttä viikko aurinkoisin mielin 🙂

bty

KULISSEISSA KUHISEE -VAI KUHISEEKO?

 

Syksy on edennyt kovaa vauhtia ja on jäänyt hehkuttamatta montaa juttua, kuten

  • nettisivujen valmistumista (http://www.auditmovement.fi/)
  • suunnittelupäivän pitämistä Tampereella
  • käyntikorttien tilaamista (pieni, mutta niin iso juttu!)
  • kuulumisia kisarintamalta (uusi SE, on aina uusi SE)
IMG_20170930_164803_resized_20171018_104255645
Suunnittelupäivä Tampereella eteni hymyssä suin

… ja lisää on tulossa, nimittäin

 

  • tekeillä on video, jonka innostamana toivon mukaan myös me tapaamme!
  • jatkossa aion olla parempi somettaja ja osallistunkin Howtomon ”Kaikki irti Instagramista” koulutustilaisuuteen marraskuussa
  • matkustan Etelä-Koreaan MM-kisoihin jahdaten omaa ennätystä ja muita meriittejä

Kiireen sanotaan olevan itse luotu tila ja suurimmaksi osaksi se varmasti niin onkin. Kun ympärillä pyörii koko ajan monia mielenkiintoisia juttuja, on välillä kuitenkin vaikea keskittyä mihinkään kunnolla tai ainakaan täysillä. Tällä hetkellä olen kuitenkin pyrkinyt antamaan itsestäni mahdollisimman paljon valmennettavilleni, sillä talli on kasvanut syksyn myötä melkoista vauhtia ja jossain välissä täytyy jo miettiä mihin omat resurssit riittävät.

Se, mihin suuntaan jatkossa selviää tietenkin aikanaan. Nyt pyrin ottamaan harkittuja askeleita, vaikka ne välillä ottaisivat oman aikansa. Haluan ennen kaikkea että toimintani heijastaa laatua. Ihmisten, jotka kanssani työskentelevät, tai jotka kaipaavat apuani omissa treeneissään, tulee luottaa ja uskoa ammattitaitooni. Niin minäkin teen – etsin, kunnes löydän ne tahot joihin voin luottaa ja joiden ammattitaitoon uskon. Aina nämä suhteet eivät kuitenkaan ole ikuisia, eikä niin ole tarkoitettukaan. Itselläni onkin kovan mietinnän paikka loppuvuodesta – mitä teen, kenen kanssa ja minkä varaan jatkossa minuuteni rakennan.

Helppo ja kevyt loppuvuosi siis tiedossa 😉 Mutta tiedättekö mitä? Kun treeni kulkee, se myös kulkee! Nyt ei anneta minkään kaataa sillä rintamalla olevaa flow:ta, sillä MM-kisoihin lähtö ei tällä kertaa ollut mitenkään helppo päätös. Jos en olisi niin jähmeä suomalainen ja melko tarkka reviiristäni, niin varmasti halaisin useammin ihmisiä ja koittaisin osoittaa kiitollisuuteni muutenkin kuin sanoin. Kiitos että saan jakaa teidän kanssani elämäni ja tavoitella unelmiani ❤

Siirappista keskiviikkoa!

Rutiinit

Minkälaisia rutiineita teillä on? Huomaan itse toteuttavani tiettyä kaavaa arjessani. Kliseisesti voisi sanoa, että rutiinit luovat turvaa, mutta tuskin kyse on pelkästään siitä. Uskon että tietyillä toimintavoilla voimme parantaa omaa elämänlaatuamme ja sitä kautta hyvinvointia.

Omia rutiinejani:

  • aloitan aamuni aina säästä riippumatta pienellä ulkoilulla. Yleensä kävelyllä. Lisäksi pyrin työpäivän aikana käymään 1-2 kertaa edes 5-10 min ajan raittiissa ilmassa. Saamani ”hyödyt” tästä ovat
    • virkeämpi olo työpäivän ajan
    • olen tuotteliaampi
    • teen muutakin kuin istun (työmatkat autossa ja päivät konttorilla)
    • saan sitä niin kutsuttua arkiliikuntaa, mitä ei vielä lasketa treenaamiseksiIMG_20170910_120418_resized_20170913_072955727

Tämän lisäksi pyrin hoitamaan mahdollisuuksien mukaan muut arjen askareet myös kävellen, kuten kaupassa käynnin, siirtymät paikasta toiseen julkisten sijaan etc. Pidän jonkin verran silmällä että suositusraja, eli 10 000 askelta,  tulisi täyteen päivittäin. Viikonloppuisin ulkoilen usein pidemmän kaavan mukaan luonnosta nauttien.

  • syön säännöllisesti noin kolmen tunnin välein. Miksi? Koska…
    • muuten olen kiukkuinen kuin ampiainen 😀
    • suorituskykyni pysyy tasaisena koko päivän
    • …ja koska satun vain pitämään syömisestä, heh
  •  sanon kiitos ja tervehdin ihmisiä, niin
    • työpaikalla
    • ravintoloissa
    • salilla kuin muissakin
    • arjen kohtaamisissa

Muitakin rutiineita on, kuten missä välissä aamutoimia pesen hampaat ja treenanko ennen töitä vai töiden jälkeen, valitsenko vaatteet illalla vai aamulla ja monelta käyn nukkumaan… Tärkeämpää olisikin ehkä tunnistaa rutiinit, joista tulisi päästä eroon. Itselläni olisi ainakin seuraavat kolme rutiinia ”poistolistalla”

  • murehtiminen siitä saanko nukuttua riittävästi
  • viikonlopun aloittaminen suklaan syönnillä (kyllä, salaisia paheita)
  • tietynlainen murehtiminen tulevasta ja kyvyttömyys elää hetkessä. Siitäkin huolimatta että olen kova unelmoimaan ja myös toteuttamaan esim. matkustamiseen liittyviä haaveitani.

Niin… vaikka hyviä tapoja ja rutiineja on, on kenties tärkeämpää kuitenkin koittaa päästä eroon niistä huonoista rutiineista. Eneismmäinen askel on otettu ja niitä on tunnistettu. Nyt on sinun vuorosi!

Asiakashaastattelu

Tämän blogitekstin tarkoituksena on esitellä teille PT-opintojeni aikainen ”harjoitusasiakas”. Hän on Erika, nuori ja lupaava nyrkkeilijä ja pian myös tuore äiti.

Erika
Mitä vastaisit kysymykseen ”kuka olet”?
Olen 23-vuotias kilpanyrkkeilyn harrastaja, jonka elämään kuuluu lisäksi perhe ja päivätyö pankissa.

Olet tunnettu Riihimäkeläinen nyrkkeilijä. Koska olet aloittanut harrastuksen ja mikä sai sinut lajin pariin?
Ensimmäisen matsini otin 15.5.2011 käytyäni salilla (sali on minulle= nyrkkeilytreenit) noin puolivuotta. Ikää oli ekan matsin hetkellä piirua vaille 17. Ennen nyrkkeilyn aloittamista harrastin omin päin juosten lenkkeilyä ja sen ohella lihaskuntoharjoittelua. Kävin välillä hakemassa vaihtelua omatoimisiin treeneihin Riihimäen Kehä-Kettujen (koti seurani) kuntonyrkkeilystä. Eräs ohjaajista tuuppasi minua ehdottaen, että kokeilisin treenejä kuntonyrkkeilyn sijaan kilparyhmässä. Luulin olevani liian vanha ”tulokas” kilparyhmään, mutta uskaltauduin kokeilemaan. Kilparyhmän treenejä kokeiltuani, huomasin nauttivani treeneistä, vaikka pää oli usein treenien jälkeen hellänä ja muu kroppa ihan finaalissa. Se mikä minua lajissa koukutti ja koukuttaa edelleen, on se että kehässä vain oma tekeminen ja tahto ratkaisevat, itsensä joutuu laittamaan hommassa likoon ja pääsee kokeilemaan omia rajoja niin henkisen kantin kuin kunnonkin osalta.

Erika ottelemassa
Erika on kuvassa oikealla. Voitte arvata kumpi voitti ottelun? Aivan oikein, oikean kulman Erika!

Lajivalmentajasi? Millä kolmella sanalla uskoisit lajivalmentajasi kuvailevan sinua? Millä kolmella sanalla sinä vastavuoroisesti kuvaisit valmentajaasi?
Kysymys on hauska, koska useamman vuoden yhteistyön seurauksena valmentaja oppii tuntemaan valmennettavan hyvin (välillä ärsyttävänkin hyvin ), Ja myös päinvastoin. Uskoisin valmentajani kuvailevan minua hyväntahtoisesti jääräpääksi, kyselijäksi/ kyseenalaistajaksi ja tunnolliseksi. Voi olla että olen väärässä ;D Itse kuvailisin valmentajaani kärsivälliseksi, tehtäväänsä sitoutuneeksi ja oman asiansa osaavaksi.

 
Mistä tunnet blogin kirjoittajan Minnan?
Viimevuoden lopulla sain kovin kutkuttavan tarjouksen. Minna (tämän blogin pitäjän) tiedusteli valmentajani kautta, haluaisinko olla osana Minna PT- opintoja, olemalla yksi hänen ensimmäisistä asiakkaistaan. Ja totta kai olin mukana, sillä vaikka tiesin/ tunsin Minnan vain treenikuvioiden kautta, olin tietoinen siitä, että jos hän johonkin ryhtyy, se tehdään kunnolla. Näin ollen mukaan lähtö ei pohdituttanut lainkaan.

Ajatuksena oli, että Minna auttaisi minua laatimalla minulle lajitreenien rinnalle heikkoa liikkuvuuttani kehittäviä harjoituksia sekä voimatreenejä, joilla tähdätään terävämpään voimantuottamiseen ja heikkojen osa-alueiden kehittämiseen. Tavoitteista ja yhteistyöstä sovittiin ennen vuodenvaihdetta ja tammikuun koittaessa yhteistyötä laiteltiin käyntiin ajatuksella, että kilpailen kevään 2017, jonka päätavoitteena on SM-kilpailut huhtikuussa. Ekoissa treeneissä hommaa laitettiin jokseenkin uusiksi, sillä olin raskaana.

Tilanne oli itselle aivan uusi, en tiennyt raskausajan treenaamisesta yhtään mitään. Tilannemuutoksesta huolimatta Minna jatkoi kanssani yhteistyötä samat tavoitteet mielessä pitäen, mutta uusi tilannetekijä huomioiden. Kuten Minna blogissaan kirjoittaa, hän myöntää, jos jokin alue ei ole hänellä hallussa. Minna kertoi reippaasti, ettei raskausajan liikunta ole hänelle tutulla osa-alueella, mutta on halukas ottamaan asiasta selvää. Ja niin hän ottikin, jopa enemmän kuin minä välillä, vaikka vastuu hyvinvoinnista on viimekädessä minulla itsellä. Minulle on ollut suuri apu siitä, että olen saanut joka viikolle pari valmista treeniä, joissa on huomioitu mm. se että pötsi on kevään mittaan kasvanut ja kaikki liikkeet vain ei sovi kropalle raskausaikana.

Parin kuukauden aikainen sovittu yhteistyö Minnan opintoihin liittyen päättyi maaliskuussa, mutta yhteistyö jatkuu. Koen että Minnan suunnittelemista voimatreeneistä on hyötyä, voimaharjoittelusta on tullut aikaisempaa mielekkäämpää. Laji- sekä muiden oheistreenien ohelle voima- ja liikkuvuustreenit tuovat mukavaa vaihtelua.

Vaikka harjoitukset eivät ole yhteistyön aikana voineet olla tehoiltaan normaalin kovalla tasolla, olen päässyt kokemaan muutamia pieniä edistysaskelia kevään / kesän mittaan: Liikkuvuustreenien ja erilaisten kyykkytreenien myötä jalkojeni liikkuvuus on parantunut ja pääsen jo melko hyvin kyykkyyn kantapäät lattiassa, vaikka oikeanmalliseen kyykkyyn on vielä matkaa 😀 (välillä jopa kaipaan liikkuvuustreeniä, jotka olivat alkuun inhokkejani ). Lisäksi lähes viikoittainen raportointi Minnalle treenien sujumisesta ja omasta voinnista on ”pakottanut” kiinnittämään huomiota ja luottamaan oman kropan tuntemuksiin, mikä ei ole vahvuuteni.

Suurimmat saavutuksesi nyrkkeilyssä / urheilussa?
Tällä hetkellä suurin saavutukseni on oman sarjani Suomen mestaruus vuodelta 2016.

 
Jos aloittaisit urheilu-urasi vasta nyt, niin mitä tekisit toisin, vai et mitään?
Jos aloittaisin vasta nyt urheilun parissa, toivoisin kuuntelevani hieman enemmän fiksumpia (eli esim. valmentajaani) ja omaa kroppaani. Kaikkea ei ehkä tarvitsisi itse testata, ennen kuin uskoo asia todeksi.

 
Tavoitteesi elämälle? (urheilu, perhe, ura…)/ Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?
Kysymys on vaikea, sillä lapsiperhearki on minulle uusi juttu, enkä tiedä vielä mitä se tarkoittaa meidän perheen kohdalla. Täten en osaa tiukasti sanoa tähän mitään, mutta haluaisin löytää itseni kilpakehästä myös jatkossa (ja toivottavasti vähän taidokkaampana kuin nyt) ja osaavani viettää liikunnalla rikastettua perhe-elämää.

 
Mitä haluaisit sanoa nuorille naisille, jotka miettivät nyrkkeilyharrastuksen aloittamista?
Kukaan ei ole valmis salille tullessaan. Jos laji kiinnostaa, kannattaa rohkeasti kokeilla, olisiko laji itselle sopiva. Uudet jutut ovat aina jänniä, mutta epäonnistumisia (joita aina tulee jos jotakin tekee) enemmän harmittaa, jos ei edes kokeile.
Tähän loppuun suurena ruoan ystävänä haluaisin kysyä mitä ruokaa syöt mieluiten? Reseptinkin voit halutessasi jakaa.
Minulla on kausittain vaihtuvia lemppariruokia. Välillä se saattaa olla jokin keitto tai salaatti, mutta tällä hetkellä jos haluan tehdä lemppari sunnuntairuokaa, valitsen kanapastan, jossa on tumman pastan ja kanan lisäksi paprikaa, ananasta ja pinaattia.

Kiitos Erikalle haastattelusta. Toivotan kovasti paljon tsemppiä loppuraskauteen ja onnea uuteen elämänvaiheeseen! Tästä naisesta tullaan vielä kuulemaan, se on varma se! 🙂

erika raskaana
Tällä viikolla otettu kuva treeneistä. Tässä hyvä esimerkki siitä, kuinka harjoittelua voi skaalata kulloisenkin elämäntilanteen mukaan.

Miten määrittelet itsesi?

Määrittelen itseni helposti liikunnan ja urheilusuoritusten kautta. Olen toki tämän tiennyt jo pitkään, mutta jotenkin tämä osittain raadollinenkin todellisuus on viime viikkojen aikana taas herätellyt, viimeisen viikon aikana erityisesti.

Jäin kuun vaihteessa kahdeksi viikoksi lomalle ja sitä ennen treeni kulki niin käsittämättömän hyvin, että loma alkoi melkein jo ahdistaa. Ai miksikö? No siksi, että kuka nyt hyvää, progressiivista, selkeästi tuloksia tuottavaa treenikautta haluaisi noin vain lopettaa? Viikkoa ennen lomalle lähtöä tunsin olevani elämäni voimissa

  • Tässä teen pystypunnerrusta soturista seisten. Aloittaessani harjoittelemaan tätä liikettä sain ylös tangon + 5 kg limpun…
  • Tässä sen sijaan haen loppuhikeä lomaa edeltävänä aamuna ensin kyykättyäni 20-19-18….3-2-1 takakyykkyä nousevilla painoilla. Muistaakseni aloitin 40 kg:lla ja lopetin 90 kg raudan ollessa tangossa.

Olinko sitten jäämässä makaamaan laakereilleni? En suinkaan, sillä olin perinteiseen tapaan suuntaamassa alpeille. Tällä kertaa mukana oli myös veljeni perheineen. Olin nimittäin itse luvannut että vien veljentyttöni alpeille sinä vuonna, kun hän täyttää 10 vuotta ja sen myös tein.

20638855_10155539407207008_8375152776793179146_n

Useamman aikuisen mukana olo mahdollisti myös aktiviteetit aikuisten kesken ja mikä parasta, sain käydä vaeltamassa tämän reippaan nuoren neidon kanssa! Viikon aikana valloitettiin useampikin huippu ja nähtiin itsensä ylittämisiä. Lisäksi kävin ensimmäistä kertaa maastopyöräilemässä alpeilla. Siinä meinasi ”pikku mäkeä” polkiessa ihan hiki tulla 😉 Muutenkin viikolla ehti hassutella..

Ihmismielen täytyy olla perin outo, peräti tyhmä, kun sitä ajattelee kunnon katoavan johonkin, kun todellisuudessa sitä on pikemminkin piikkaamassa ja hakemassa erilaista ärsykettä vaihtelevien treenien parista.

Onko sinulla arjessasi sellaisia tekijöitä, joiden ”suorittaminen” ohjaa tekemistäsi tai sitä miten näet itsesi? Uskon että meillä jokaisella on ja niitä on välillä hyvä miettiä. Saattaa nimittäin tulla se päivä, kun työ, urheilu, perhe tai mikä ikinä se onkaan ei syystä tai toisesta ole enää siinä ja silloin meidän on löydettävä toinen tapa arvottaa itseämme.

Loma sinällään ei saanut minua vielä kirjoittamaan tätä tekstiä. Toinen viikko meni ihan kotimaisemissa, ehdin palata pääosin treenirutiinien pariin ja siinä lomassa nauttia myös kesäteatterista… kunnes tulin viime viikon lopulla kipeäksi. Olen nyt enempi vähempi maannut viimeiset viisi päivää, ensimmäiset niistä kärsin kuumeesta. Nyt jäljellä on jäätävä yskä ja jostain syystä hikoilen kuin pieni possu taukoamatta ilman kuumettakin.

Olen kiitollinen, että kyseessä pitäisi olla vain jonkin perustaudin. Silti samalla ahdistun siitä, etten pääse liikkumaan ja olen joutunut jopa peruuttamaan osallistumisen viikonloppuna Suomessa ensimmäistä kertaa järjestettäviin puolimaratonin (kahvaluulaurheilu) SM-kisoihin.

Sairastumisen jälkeen sitä ei ihan hetkessä ole entisissä voimissaan, eikä liikunta välttämättä tunnu edes mukavalta. On järjetöntä edes yrittää jatkaa suoraan siitä mihin on jäänyt. Aivan, se on elämää. Näinä tällaisina hetkinä kannattaa itsesäälin sijaan miettiä sitä, kuinka onnekas voi suurimman osan ajasta olla, kun voi ja pystyy treenaamaan ja siitä vielä nauttiikin.

Voisiko minua arvottaa jokin muu kuin urheilu? Kyllä, mutta vielä toistaiseksi en ole itse valmis luopumaan tästä asetelmasta.

Seuraava julkaisu onkin sitten asiakashaastattelu ja vastaajaksi on lupautunut PT-opintojeni harjoitusasiakas. Panttaan haastattelua vielä tovin, josko se saataisiin ns. h-hetkellä julkaistua 😉 Mitä tämä tarkoittaa? Se selviää teille pian.

Muistakaa nauttia elämästä ja pitää itsestänne huolta!

 

MINUN TARINA JA MINUN VALMENTAJA (2/2)

blogi 3_2
Treeni-iloa Mallorcalla. Valmentaja kerää todistusaineistoa.

 Kirjoittaja Sara Okkonen

Minun valmentaja, joka on myös monen muun valmentaja ja tulevaisuudessa toivon mukaan vielä useamman. Aidosti tarkoitan jokaista sanaa, mitä tekstissä tulee lukemaan. Tämä ei ole kaverin palvelus, vaan ilosanoman jako, joka kumpuaa omasta onnistumisesta, jonka olen Minnan avulla saavuttanut. Silmissäni Minna on velho, joka muuttaa voiman oikeaksi liikkeeksi lajissa kuin lajissa. Parasta tässä kaikessa on se, että matkani on vasta alussa ja saan nauttia Minnan luovuuden tuotoksista treenien muodossa jatkossakin.

Minulla on moniin verrattuna etulyöntiasema. Olen seurannut Minnan omaa kehitystä pienen matkan päästä ja tiedän suunnilleen mitä hän on tehnyt saavuttaakseen oman menestyksensä. Tiedän mistä kunnosta Minna on ponnistanut nykyiseen kuntoonsa. Tämä antaa minulle parhaan mahdollisen lähtökohdan luottamukselle, joka mielestäni pitää aina olla valmennettavan ja valmentajan välillä. Valmennettavan täytyy luottaa siihen, että valmentaja suunnittelee oikeat treenit aina asiakkaan tavoitteet / terveys etusijalla. Luottamukseni on syventynyt tämän kuuden kuukauden yhteisen matkan aikana, kun tätä on tosissaan yhdessä tehty. Voin luottavaisin mielin harjoitella, kun tiedän, että jokainen treeni on askel eteenpäin. Jokainen joutuu itse työnsä tekemään, mutta se on paljon helpompaa, kun joku on sen suunnitellut valmiiksi.

Hyvä valmentaja osaa suunnitella oikeat treenit tavoitteisiin nähden (näin Minnakin kirjoittaa blogissaan). Mistä sitten tietää, että on saanut oikeat ohjeet ja valmentaja on hyvä? Olen (toistaiseksi) ainoa Minnan valmennettava, jonka laji on pyöräily. Tiedän, ettei treeniohjelmaani ole kopioitu muilta, vaan ohjelmat on tehty juuri minua varten. Yleensä treenit rakentuvat neljän viikon progressiivisille jaksoille, joissa on mukana voima- ja aerobisia harjoituksia (pk:ta, vetoja yms.) . Painotus riippuu siitä, mikä jakso vuodesta on menossa (pk, kisoihin valmistava, ylimenokausi…). Omat välitavoitteeni oli asetettu päätavoitetta silmällä pitäen ja olivat siksi myös kovia. Onnistuin välitavoitteissa ja monessa treenissäkin huomasin kehityksen. Omalla kohdallani esimerkiksi 20 km lenkki vaihtui muutaman talvikuukauden aikana 100 km lenkkiin, jossa nousua oli yli 2000m.

Yksi vaikuttavimmista hetkistä elettiin juuri tuota välitavoitetta suorittaessa maaliskuun 2017 puolivälissä Mallorcalla. 100 km lenkkiin kuuluin Sa Calobran nousu. Matkaa ennen nousua oli takana jo 50 km. Se oli pituudeltaan pisin ajamani yhtämittainen lenkki. Nämä kilometrit pitivät sisällään jo useamman kymmenen kilometrin hiipivän nousun. Yhtämittaista nousua Sa Calobrassa oli n.10 km ja minun silmissäni se oli jyrkkää nousua. Heti nousun alkumetreillä jaloissa ja selässä tuntui väsymystä ja kipua. Keskityin vain polkaisu kerrallaan etenemiseen. Minnan kunnolla Minna paineli jo pitkällä edessä. Ajatuksiin hiipi salakavalasti ajatus, miten selviän tästä? Pakkohan se oli, eikä luovuttaminen tietenkään ollut vaihtoehto.

Muistan varmaan aina sen hetken, kun Minna laski alemmas minun luokseni, vaikka oli omassa nousussa jo hyvässä vauhdissa. Minna nappasi minut peesiinsä ja sanoi, että otetaan etappi kerrallaan. Noustaan – lyhyt tauko – nousu jatkuu. Se, että Minna teki nousua vapaaehtoisesti uudestaan vain siksi, että minä onnistuisin, saa minut vieläkin herkistymään. Kuinka moni voi sanoa samaa omasta valmentajasta?

Valmentajan merkitys korostuu erityisesti itsellä siinä, että haluan tuloksia nopeasti. Tiedän, ettei oikotietä onneen ole, mutta haluan tehdä juuri oikeita asioita, enkä mitään ”turhaa”. Saatan olla vähän mukavuudenhaluinen. Uskon vakaasti, että ”fiksu pääsee vähemmällä” ja ”less is more”. Minnalla on oman koulutuksen ja luonteen myötä tärkeintä laatu ja hän haluaa varmistaa sen, että asiat tehdään oikein. En edes tajunnut, kuinka monella tavalla kyykyn voi tehdä väärin! Kaikki treeniliikkeet on treeneissäni hiottu oikeiksi. Uusien liikkeiden tulleessa ohjelmaan saattaa varmistavat esimerkkivideot tulla tältä valmentajalta yllättävistä paikoista. Kerran olin menossa salille uuden ohjelman kanssa ja olin tarkistanut liikkeitä netistä. Minulle jäi kuitenkin epäselväksi, missä asennossa käden kuuluu oikeasti olla.  Laitoin valmentajalle siitä kysymyksen. Ensin tuli pitkä selostus viestillä ja vielä video perästä, jonka Minna oli juuri kuvannut samalla kun käveli lumisateessa kaupungilta kotiin. Silloin vähän hymyilytti, mutta arvostus nousi jälleen piirun verran ylöspäin.

Tämä oli vain yksi esimerkki omistautumisesta, jota olen kohdannut tässä puolen vuoden aikana. Voin myös myöntää, että kun tunnen valmentajani panostavan minuun näin paljon, koen, että minun on näytettävä arvostus sillä, että teen suunnitellut treenit. En kehtaa laittaa viikkopalautteeseen, etten tehnyt treeniä, jonka suunnitteluun toinen on käyttänyt omaa aikaansa. Yksi motivaatio lisää treenaamiseen 😉 Niitä ei kai koskaan ole liikaa.

Tässä tosiaan vasta muutaman hetken esille nosto yhteisestä matkasta. Tarinoita ja esimerkkejä riittää. Jos joku miettii, pitäisikö hänellä itsellään olla valmentaja, vastaisin todennäköisesti kyllä. Olit sitten kiireinen useamman lapsen vanhempi ja/tai tavoitteellinen urheilija, hyvä valmentaja tasoittaa tietä ja suunnittelee reitin.  Sinun tehtäväksesi jää enää VAIN toteuttaa valmista suunnitelmaa. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, vai miten se meni…

 

 

blogi 3_1
Tosissaan muttei vakavasti. Lisää treenitunnelmia salin puolelta Mallorcalla

Aino-Kaisa Saarisen kirja ”Tahto”

tahto---aino-kaisa-saarinenEnnen kuin julkaisen Saran kirjoituksen toisen osan, niin malttamattomuus vie voiton ja annan flow:n niin sanotusti viedä mukanaan!

Olen viime aikoina lukenut monia hyviä kirjoja, suurimmaksi osaksi sattuman kautta! Kävin taannoin kirjastossa haahuilemassa ja käteeni tarttui Aino-Kaisa Saarisen elämänkerta ”Tahto”. Myönnän häpeäkseni 1) etten ole seurannut häneen uraansa ja 2 ) tunnen norjalaisten naishiihtäjien saavutukset paremmin (jo kaksi  myönnytystä,  tätä tapahtuu harvoin 😀). Lopulta olen seurannut harvan urhelijan uraa, vaikka heidän elämänkerrat eteen osuessaan ovatkin vieneet mukanaan. Niin kävi tälläkin kertaa, en yksinkertaisesti voinut lopettaa kirjan lukemista ja kyllä, etsin myös tämän jälkeen lisää tietoa Aino-Kaisasta.

Pystyin samaistumaan Aikkuun (näin ystävien kesken 😉 ) monella tapaa, vaikkei meidän saavutuksia voi verrata toisiinsa tässä elämässä. Hänen rinnalla pienuuteni ”wannabe urheilijana” sen kuin korostuu. Aikku kertoo kirjassaan…

  • kuinka hänen kehon mittasuhteensa (ammattitermein puhutaan antropometriasta) eivät ole optimit hiihtämiseen. Tämä ei ole kuitenkaan määrittänyt hänen menestymistään. En edes tiedä kuinka monta kertaa olen itse kuullut, että en ole tarpeeksi notkea tai tekniikkani ei ole kaikkein kauneinta, mutta jollain ne suhteellisen kovat tulokset on kuitenkin tehty! Kenties sillä ihmiskehon heikoimmalla lihaksella, joka löytyy useimmiten korvien välistä..
  • haasteista pitää maltti mukana treeneissä, varsinkin uran alkuvaiheessa. Ai ihanko totta? Eikö joka treenin kuulukaan olla kova?
  • itsensä ylittämisestä kisatilanteessa. Kuinka hän ikään kuin saa itsestään käsittämättömällä tavalla irti enemmän kuin mitä harjoitukset antavat odottaa. Näin satumaisesti on käynyt itselleni kahdesti, ensimmäisissä EM-kisoissa 2014 kisatessani vielä amatöörisarjassa ja ollessani kaikkien aikojan altavastaaja (myös suomalaisten rivistössä) kaivoin itsestäni +20 % paremman tuloksen kuin mistä olisi voinut edes hyvänä päivänä haaveilla (off topic: riitti MM-hopeaan, hävisin kullan yhdellä toistolla ja sain yhden hylsyn… ) ja vielä kovemman tulosparannuksen tein 2016 SM-kisoissa temmatessani Master of Sport rankin 24 kg kuulalla
  • kuinka urheilu ja tavoitteisiin pyrkiminen menee kaiken muun edelle. Totta. Olen onnistunut matkan varrella polttamaan muutamat ystävyyssuhteetkin tämän takia, enkä aiheella mitenkään ylpeile.
  • tarvitsevansa ”oman kuplan” ennen kisaa. Harvoin minunkaan nähdään läppää heittävän kisapaikalla ennen nostoa, hyvä jos huomaan tervehtiä kun olen niin omissa ajatuksissani. En siis tieten tahtoen ole töykeä, en vain ole läsnä.

Esimerkkejä olisi ilmeisesti kirja täynnä, koska suosittelin tätä kirjaa myös blogissani jo kirjoittaneelle Saralle, jonka tekstin toisen osion saatte lukea ensi viikolla, ja hän totesi tarinan muistuttavan erehdyttävästi jotakuta. En ole ihan varma mitä hän yritti vihjata…

Olen aiemminkin lukenut loistavia teoksia, kuten Aki Hintsan ”Voittamisen anatomia” ja Ande Agassin elämänkerran. Näistä on jo kuitenkin tovi aikaa, joten siksi halusin hehkuttaa Aikun tietyllä tapaa ajankohtaisempaa kirjaa. Nyt aloitan lukemaan englanninkielistä, osin teoreettisempaa, urheiluun liittyvää teosta ja polte kirjoittaa tämä teksti tähän väliin syntyi tuon kirjan alkusanojen aikana.

Suosittelen lämmöllä tarttumaan mihin tahansa näistä kirjoista, sillä sitä voi oppia yllättäviäkin asioita itsestään lukemalla toisten elämästä. Eikä lukeminen ole yhtään hassumpaa vastapainoa urheilulle ja parhaimmillaan se auttaa myös rentoutumaan. Eikä itsensä sivistäminen mene koskaan hukkaan (kuten ei se itsestä huolenkaan pitäminen).

Aikku tuskin lukee blogiani, mutta jos lukisi, niin piru vie haluaisin välittää hänelle viestin, että uskon että näemme hänet vuoden 2018 Olympialaisissa ja ei muuta kuin anna palaa, latu on vapaa!

Minun tarina ja minun valmentaja (1/2)

Kirjoittanut Sara Okkonen

Kerron varmaan jokaiselle vastaantulijallekin mitä harrastan ja myös sen, että minulla on valmentaja. Kukaan ei ole vielä ääneen ihmetellyt, mutta varmasti osa miettii, miksi ”tavallisella harrastajalla” on valmentaja. Itsekin sitä joskin alussa mietin, mutta perusteluista tulee helposti pitkä lista. Tähän kirjoitukseen mahtuu niistä vain muutama.

Pikakelaus taaksepäin. Olen aina harrastanut liikuntaa ja ollut vielä innostuneempi penkkiurheilija. Laji kuin laji. Olen myös aina arvostanut ja ihaillut urheilijoita. Pienestä pitäen olen kokeillut eri lajeja jalkapallosta, voimistelun ja tenniksen kautta kamppailulajeihin. Kävin myös crossfit salilla unohtumattomin seurauksin. Kokeilu on hyvä sana kuvaamaan historiaani liikunnan parissa. Aloitan kaiken innostuneesti ja alkuhuuman jälkeen yleensä lopetan. En ole harrastanut mitään lajia niin pitkään, että olisin yrittänyt tosissani treenata ja kehittyä siinä. Aikuisiällä aloin juosta ja siitä tulikin pitkäaikainen ja rakaskin harrastus. Muutaman vuoden olen käynyt myös kuntosalilla, mutta näin jälkikäteen voin todeta, että tekeminen oli kylläkin harkittua, mutta pikku kivaa tekemistä omalla mukavuusalueella. Ai olisiko niitä painoja pitänyt joskus lisätäkin 😉

Kaikki muuttui vajaa vuosi sitten syksyllä 2016. Minulle annettiin lainapyörä ja vietiin metsään. Vähän niin kuin heitetään lapsi veteen, jotta oppii uimaan. Lenkki kesti useamman tunnin, matkaa kertyi n. 20 km ja maasto vaihteli hiekkatiestä metsäpolkuihin. Ajon jälkeen olin aivan puhki, mutta samalla aivan haltioissani. Tämä on niin se minun juttu. Ihan varmasti on. Tätä lisää ja heti. Pari päivää myöhemmin olin käyttänyt tulevan lopputilini ja ostanut maastopyörän. Syksy oli siinä kuitenkin jo edennyt pitkälle ja ehdin ajaa vain muutaman maastolenkin ennen lumia. Joka kerta reisistä loppui puhti ennen kuin olisin halunnut lopettaa. Olin treenannut ja liikkunut ennenkin, mutta kunto ei riittänyt tähän lajiin alkuunkaan. Suututti ja harmitti.

Jo heti pyörän hankittuani, kuulin kavereiltani maastopyöräilytapahtumasta Tahkolla. Reitti oli kuulemma rankka ja maaliin pääsy olisi jo itsessään voitto. Ihailin sen ajajia, vaikka en oikeasti tiennyt mistä on kyse. Mieleeni jäi kytemään ajatus, että ajaisin seuraavana kesänä Tahkolla. Tipahdin kuitenkin unelmista maanpinnalle joka lenkin jälkeen. Unelma tuntui todella kaukaiselta, mutta ensimäistä kertaa en halunnut luovuttaa.

Etsin tietoa netistä, miten maastopyöräilijän pitää harjoitella. Kysymyksen esitin myös Minnalle, jonka kuulin aloittaneen PT:ksi opiskelun. Toki tunsin Minnan oman urheilu-uran ja olin nähnyt millaisessa kunnossa hän on. Hänellä myös tulokset puhuivat puolesta. Ei mennyt aikaakaan, kun pyysin Minnaa tekemään minulle treeniohjelman. Kerroin tavoitteista, joista Tahkon kisa oli vain ehdoton ehkä ja max. 45 km. Tosi hommiin alettiin Minnan kanssa Tammikuun 2017 alussa.

Samalla tuli ensimmäinen välitavoite sovittua, joka oli Mallorcalla 100 km maantiepyörälenkki. Silloin kilometrit oli se juttu, mutta reitin haasteeksi tulikin vuoriston nousut, koska reitin valitsija ei ymmärtänyt mitä oli tekemässä. (Tästä en valitettavasti voinut syyttää valmentajaa, vaan itseäni, jonka vastuulle tuolle treenimatkalle jäi ainoastaan pyöräreitin valinta).  Maaliskuussa Mallorcalta selvinneenä, ilmoittauduin Tahkolle 60 km matkalle (huom valmentajalta! matka on pidentynyt) 1.7. ja harjoituskisaan Aulangolle 27.5.

IMG-20170717-WA0003

Talvi oli pitkä ja maastoon pääsin vasta pari viikkoa ennen Aulangon tapahtumaa. Olin käynyt ajamassa reitin muutaman kerran ja itkuilta ei vältytty. Epätoivo ja paniikki valtasivat edellisenä iltana. Kisa tuli ja meni. Aikaa meni alle oman tavoitteen ja fiilis parani. Toki Tahkoon oli enää 5 viikkoa (toiset sanoivat vielä 5 viikkoa). Treenasin maastoajoa, mutta ajattelin, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Panikoin jälleen ja viimeisen viikon taisin olla täysin sietämätön. Olin keskittynyt mielikuvaharjoituksiin ja kävin läpi tuntematonta. Kuvittelin mitä se olisi pahimmillaan ja parhaimmillaan. Taas kisa tuli ja kisa meni. Selvisin maaliin ja 4 minuuttia meni yli oman tavoiteajan. Sillä ei ollut mitään merkitystä. Vain sillä, että selvisin maaliin. Reitti oli kamalampi kuin olin ikipäivänä osannut kuvitella. Nousua nousun perään ja haastavia kivikkoisia polkuja. Maalissa tuli itku, koska selvisin. Heti toinen ajatus oli, ettei ikinä enää. Pari päivää myöhemmin löytyi voittajafiilis ja nyt on jo tavoitteet asetettu ensi vuoden kisaan.

Heti maaliin tullessa tiesin, etten olisi selvinnyt, jos olisin treenannut niin kuin ennenkin –itsekseni. Olen niin kiitollinen Minnalle kaikesta, mitä pisti minut keväällä tekemään ja kuinka hän tuki minua, kun itseltä usko alkoi loppua. Se, että ammattilainen piti mielessä minun tavoitteet, suunnitteli treenit sen mukaan ja piiskasi mukavuusalueelta pois, oli isoin tekijä onnistumiseen. Välitavoitteet näyttivät minulle, että oikeita asioita tehdään ja työ tuottaa tulosta. Jokaisella treenillä on tarkoitus ja pystyin luottamaan siihen, että se vie minua lähemmäs tavoitteita. Minna on ollut minulle jo pitkään esikuva, mutta nyt myös valmentaja, jonka treenit saavat minut välillä itkemään ja (tai no, ei juuri koskaan) nauramaan. Treenaamisesta jää kuitenkin aina super hyvä fiilis ja viikko toisensa jälkeen odotan mitä seuraavassa jaksossa on luvassa.

Tässä oli vasta minun tarinan alku ja paljon on asioita, joita haluan kaikille kertoa. Jos Minna hyväksyy, julkaistaan tekstin toinen osuus (minun valmentajani), jossa paljastan millainen on minun valmentaja. Ehkä vielä joskus kuullaan myös, mitkä ovat uudet tavoitteet ja miten niihin treenataan.

 

MILLAINEN ON HYVÄ VALMENTAJA?

Subjektiivisen näkemykseni mukaan hyvä valmentaja

  1. Uskoo sinuun ja tavoitteisiisi (vaikka muut epäilisivät…)
    • luo edellytyksiä tavoitteiden saavuttamiseen
    • kannustaa tavoitteisiin pyrkimisessä
    • tarvittaessa osaa asettaa sopivia välitavoitteita (ts. osaa asettaa realistisia tavoitteita)
  2. Pistää sinut tekemään sitä mitä tarvitset, ei sitä mitä haluat, kuitenkaan
    • kieltämättä sinua toteuttamasta itseäsi. Jos haluat juosta, vaikka tavoitteena on ennen kaikkea kasvattaa lihasmassaa, niin asiansa osaava valmentaja osaa sisällyttää juoksua ohjelmiisi ilman että päätavoite kärsii liiaksi
    • viemättä motivaatiota tekemiseltä. Tämä saattaa vaatia kykyä perustella, mutta hassuahan se olisikin, jos valmentaja ei pystyisi perustelemaan miksi ”määrättyjä” asioita tulee tehdä. Mitään ei lähtökohtaisesti tulisi tehdä tekemisen ilosta, vaan valintojen tulee olla perusteltavissa.
  3. Kannustaa sopivissa määrin rajojen ylittämiseen, sillä
    • toisinaan meillä on tapana aliarvioida omat kykymme
    • mukavuusalueella on lähtökohtaisesti vain helpompi olla
  4. Uskaltaa sanoa, kun oma osaaminen / kapasiteetti ei enää riitä ja
    • tarvittaessa tukee / ohjaa hakemaan lisäapua muilta alan ammattilaisilta
    • päättää valmennussuhteen onnistuneesti
  5. Suunnittelee treenit yksilöllisesti, huomoiden
    • tavoitteet ja tarpeet
    • rajoitteet (väline-, fysiologiset rajoitteet, kuten liikkuvuus yms.)
    • käytettävissä olevan kapasiteetin

Hyvä valmentaja EI kuitenkaan tee kaikkea työtä puolestasi. Lisäksi sinulta itseltäsi on löydyttävä:

  • motivaatiota; halua kehittyä ja toteuttaa asioita sovitulla tavalla (=sitoutuminen)
  • halua raportoida tehtyä työtä (tämä on edellytys omissa valmennussuhteissani)
  • uskallusta olla rehellinen sekä itsellesi että valmentajallesi
  • pitkäjänteisyyttä ja uskoa prosessiin, oli kyse sitten kuukauden tai vuoden päähän asetetusta tavoitteesta

Itse uskon vakaasti siihen, että onnistunut valmennussuhde edellyttää kommunikointia. Jos tehtyä työtä ei seurata ja raportoida, ei myöskään tiedetä missä mennään. Fakta nimittäin on se, että elämä sotkee silloin tällöin hyvin suunniteltua käsikirjoitusta (lue: suunniteltuja treenejä) ja tarvittaessa pitää olla kykyä muuttaa jo tehtyä käsikirjoitusta. Tavalla tai toisella saavutettujen tulosten tulee olla myös mitattavissa. Tällöin sekä valmentaja että valmennettava tietävät, että oikeita asioita tehdään.

Mikä tärkeintä, hyvä valmentaja osaa olla rakentavasti kriittinen, muttei negatiivisesti kritisoiva ja uskaltaa antaa kunnian niille, joille se kuuluu. Tällainen henkilö on valmis kasvattamaan myös omaa ammattitaitoaan ja haluaa kehittyä eteenpäin, aivan kuten sinäkin tavoitteidesi saavuttamiseksi.

Mikä merkitys sillä oikealla valmentajalla sitten on tulosten synnyn kannalta? Siihen taidetaan päästä vasta seuraavassa tekstissä.