Kirjoittanut Sara Okkonen
Kerron varmaan jokaiselle vastaantulijallekin mitä harrastan ja myös sen, että minulla on valmentaja. Kukaan ei ole vielä ääneen ihmetellyt, mutta varmasti osa miettii, miksi ”tavallisella harrastajalla” on valmentaja. Itsekin sitä joskin alussa mietin, mutta perusteluista tulee helposti pitkä lista. Tähän kirjoitukseen mahtuu niistä vain muutama.
Pikakelaus taaksepäin. Olen aina harrastanut liikuntaa ja ollut vielä innostuneempi penkkiurheilija. Laji kuin laji. Olen myös aina arvostanut ja ihaillut urheilijoita. Pienestä pitäen olen kokeillut eri lajeja jalkapallosta, voimistelun ja tenniksen kautta kamppailulajeihin. Kävin myös crossfit salilla unohtumattomin seurauksin. Kokeilu on hyvä sana kuvaamaan historiaani liikunnan parissa. Aloitan kaiken innostuneesti ja alkuhuuman jälkeen yleensä lopetan. En ole harrastanut mitään lajia niin pitkään, että olisin yrittänyt tosissani treenata ja kehittyä siinä. Aikuisiällä aloin juosta ja siitä tulikin pitkäaikainen ja rakaskin harrastus. Muutaman vuoden olen käynyt myös kuntosalilla, mutta näin jälkikäteen voin todeta, että tekeminen oli kylläkin harkittua, mutta pikku kivaa tekemistä omalla mukavuusalueella. Ai olisiko niitä painoja pitänyt joskus lisätäkin 😉
Kaikki muuttui vajaa vuosi sitten syksyllä 2016. Minulle annettiin lainapyörä ja vietiin metsään. Vähän niin kuin heitetään lapsi veteen, jotta oppii uimaan. Lenkki kesti useamman tunnin, matkaa kertyi n. 20 km ja maasto vaihteli hiekkatiestä metsäpolkuihin. Ajon jälkeen olin aivan puhki, mutta samalla aivan haltioissani. Tämä on niin se minun juttu. Ihan varmasti on. Tätä lisää ja heti. Pari päivää myöhemmin olin käyttänyt tulevan lopputilini ja ostanut maastopyörän. Syksy oli siinä kuitenkin jo edennyt pitkälle ja ehdin ajaa vain muutaman maastolenkin ennen lumia. Joka kerta reisistä loppui puhti ennen kuin olisin halunnut lopettaa. Olin treenannut ja liikkunut ennenkin, mutta kunto ei riittänyt tähän lajiin alkuunkaan. Suututti ja harmitti.
Jo heti pyörän hankittuani, kuulin kavereiltani maastopyöräilytapahtumasta Tahkolla. Reitti oli kuulemma rankka ja maaliin pääsy olisi jo itsessään voitto. Ihailin sen ajajia, vaikka en oikeasti tiennyt mistä on kyse. Mieleeni jäi kytemään ajatus, että ajaisin seuraavana kesänä Tahkolla. Tipahdin kuitenkin unelmista maanpinnalle joka lenkin jälkeen. Unelma tuntui todella kaukaiselta, mutta ensimäistä kertaa en halunnut luovuttaa.
Etsin tietoa netistä, miten maastopyöräilijän pitää harjoitella. Kysymyksen esitin myös Minnalle, jonka kuulin aloittaneen PT:ksi opiskelun. Toki tunsin Minnan oman urheilu-uran ja olin nähnyt millaisessa kunnossa hän on. Hänellä myös tulokset puhuivat puolesta. Ei mennyt aikaakaan, kun pyysin Minnaa tekemään minulle treeniohjelman. Kerroin tavoitteista, joista Tahkon kisa oli vain ehdoton ehkä ja max. 45 km. Tosi hommiin alettiin Minnan kanssa Tammikuun 2017 alussa.
Samalla tuli ensimmäinen välitavoite sovittua, joka oli Mallorcalla 100 km maantiepyörälenkki. Silloin kilometrit oli se juttu, mutta reitin haasteeksi tulikin vuoriston nousut, koska reitin valitsija ei ymmärtänyt mitä oli tekemässä. (Tästä en valitettavasti voinut syyttää valmentajaa, vaan itseäni, jonka vastuulle tuolle treenimatkalle jäi ainoastaan pyöräreitin valinta). Maaliskuussa Mallorcalta selvinneenä, ilmoittauduin Tahkolle 60 km matkalle (huom valmentajalta! matka on pidentynyt) 1.7. ja harjoituskisaan Aulangolle 27.5.
Talvi oli pitkä ja maastoon pääsin vasta pari viikkoa ennen Aulangon tapahtumaa. Olin käynyt ajamassa reitin muutaman kerran ja itkuilta ei vältytty. Epätoivo ja paniikki valtasivat edellisenä iltana. Kisa tuli ja meni. Aikaa meni alle oman tavoitteen ja fiilis parani. Toki Tahkoon oli enää 5 viikkoa (toiset sanoivat vielä 5 viikkoa). Treenasin maastoajoa, mutta ajattelin, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Panikoin jälleen ja viimeisen viikon taisin olla täysin sietämätön. Olin keskittynyt mielikuvaharjoituksiin ja kävin läpi tuntematonta. Kuvittelin mitä se olisi pahimmillaan ja parhaimmillaan. Taas kisa tuli ja kisa meni. Selvisin maaliin ja 4 minuuttia meni yli oman tavoiteajan. Sillä ei ollut mitään merkitystä. Vain sillä, että selvisin maaliin. Reitti oli kamalampi kuin olin ikipäivänä osannut kuvitella. Nousua nousun perään ja haastavia kivikkoisia polkuja. Maalissa tuli itku, koska selvisin. Heti toinen ajatus oli, ettei ikinä enää. Pari päivää myöhemmin löytyi voittajafiilis ja nyt on jo tavoitteet asetettu ensi vuoden kisaan.
Heti maaliin tullessa tiesin, etten olisi selvinnyt, jos olisin treenannut niin kuin ennenkin –itsekseni. Olen niin kiitollinen Minnalle kaikesta, mitä pisti minut keväällä tekemään ja kuinka hän tuki minua, kun itseltä usko alkoi loppua. Se, että ammattilainen piti mielessä minun tavoitteet, suunnitteli treenit sen mukaan ja piiskasi mukavuusalueelta pois, oli isoin tekijä onnistumiseen. Välitavoitteet näyttivät minulle, että oikeita asioita tehdään ja työ tuottaa tulosta. Jokaisella treenillä on tarkoitus ja pystyin luottamaan siihen, että se vie minua lähemmäs tavoitteita. Minna on ollut minulle jo pitkään esikuva, mutta nyt myös valmentaja, jonka treenit saavat minut välillä itkemään ja (tai no, ei juuri koskaan) nauramaan. Treenaamisesta jää kuitenkin aina super hyvä fiilis ja viikko toisensa jälkeen odotan mitä seuraavassa jaksossa on luvassa.
Tässä oli vasta minun tarinan alku ja paljon on asioita, joita haluan kaikille kertoa. Jos Minna hyväksyy, julkaistaan tekstin toinen osuus (minun valmentajani), jossa paljastan millainen on minun valmentaja. Ehkä vielä joskus kuullaan myös, mitkä ovat uudet tavoitteet ja miten niihin treenataan.
AUDIT MOVEMENT - plan - do - check -act 